"Living forests form a central part of Saami culture. Old growth forests are of crucial importance for reindeer herding and should not be logged for pulp mills under any circumstances. In the Saami culture we have been taught to respect forests ever since our childhood."
Pekka Aikio Greenpeacen sivuilla

Huomattava osa porotilojen metsäpalstoja on sileänä, mutta rahantarve jatkuu vähintään entisellään. Tämä tosiasia on syytä pitää mielessä arvioitaessa saamelaispoliitikkojen perimmäisiä tavoitteita.

Veikko Vasama
SAAMELAISPOLITIIKKA JA LUONNONSUOJELU

Historia ja nykytodellisuus

Mielikuva saamelaisista luonnon ehdoilla elävänä alkuperäiskansana on peräisin ajalta ennen moottorikelkkoja, mönkijöitä, porojen loislääkitystä ja lisäruokintaa. Tällä hetkellä huomattava osa Suomen saamelaisista asuu muualla kuin saamelaisten kotiseutualueella ja toimii samoissa ammateissa kuin muutkin suomalaiset. Saamelainen poronhoito ei ekologisesti arvioituna poikkea edukseen muusta ammattimaisesta poronhoidosta.

Poronhoidon rakennemuutosta vauhditti varsinkin vuonna 1974 säädetty porotilalaki, jonka turvin rakennettiin satoja nykyaikaisin mukavuuksin varustettuja omakotitaloja. Usein alkeellisissa oloissa eläneille poronhoitajasaamelaisille muutos asumisen tasossa ja elämäntavassa oli erityisen suuri. Luontaistaloudesta rahatalouteen siirryttiin kertarysäyksellä. Jo pelkkä asuminen maksoi, mutta yhä enemmän rahaa kului porotöissä käytettävän konekannan hankkimiseen ja ylläpitoon. 

Moottorisahat parkuivat porotilojen metsäpalstoilla ja jälki oli yhtä rumaa kuin metsähallituksen mailla. Aiemmin tehometsätaloutta kitkerästi arvostelleet poromiehet sulkivat suunsa ja luonnonsuojelijat menettivät metsäasioissa hyvän liittolaisen. Tällä hetkellä huomattava osa porotilojen metsäpalstoja on sileänä, mutta rahantarve jatkuu vähintään entisellään. Tämä tosiasia on syytä pitää mielessä arvioitaessa saamelaispoliitikkojen perimmäisiä tavoitteita.

Saamelaiset ja metsä

Saamelaispoliitikkojen ja -poromiesten muuttunut suhde metsään näkyi selvästi 1980-luvun lopulla, jolloin kiisteltiin hakkuiden soveltuvuudesta perustettavien erämaa-alueiden metsäisiin osiin. Ensisijaisesti luonnonsuojelusyistä, mutta myös porotaloudellisin perustein hakkuita vastustaneet luonnonsuojelijat eivät saaneet toivomaansa tukea Erämaakomiteassa saamelaisia edustaneilta Pekka Aikiolta ja Juhani Maggalta. Magga esiintyi hakkuut sallivan erämaalain aktiivisena puolestapuhujana Aikion keskittyessä pohdiskelemaan maanomistusolojen uusjärjestelyjä.

Erämaalain voimaantulon jälkeen saamelaisporomiehet aloittivat oman metsäkäräjöintinsä, jonka viimeisin tapaus on tammikuussa 2000 määräaikaiseen sopuratkaisuun päätynyt Lapin paliskunnan ja Metsähallituksen välinen oikeudenkäynti. Saamelaisosapuoli ei ole missään vaiheessa perustellut hakkuukieltovaatimuksiaan luonnonsuojelulla, vaan saamelaispolitiikan taustavoimina vaikuttavien ihmisoikeusjuristien muotoilemalla väittämällä, jonka mukaan "Metsähallituksen hakkuut estävät saamelaisia poromiehiä harjoittamasta kulttuuriinsa kuuluvaa perinteistä elinkeinoa". 

Toinen merkittävä ero saamelaisporomiesten ja luonnonsuojelijoiden pyrkimysten välillä on se, että luonnonsuojelijat ajoivat erämaalakiin pysyvää hakkuukieltoa, mutta poromiesten vaatima hakkuukielto koskee vain Metsähallitusta. Näin on haluttu jättää takaportti raolleen sen tilanteen varalta, että Metsähallituksen hallinnoimat metsät kuuluvat tulevaisuudessa saamelaisten omistukseen tai määräysvaltaan. Saamelaisvaltuuskunta vahvistaa asian 30.11.1995 päivätyssä lausunnossaan metsälakityöryhmän mietinnöstä, jossa se hyväksyy metsän hakkaamisen silloin kun hakkuut tapahtuvat "saamelaisten kotiseutualueella saamelaisten kulttuurimuotoon kuuluvien elinkeinojen ylläpitämisen ja kehittämisen turvaamiseksi".

Saamelaisten juristivetoisen metsästrategian kaksinaamaisuus paljastuu tilanteessa, jossa Metsähallituksen ja saamelaisporomiehen hakkuuaukot sattuvat rajanaapureiksi. Tällöin hakkuualue A estää poromiestä harjoittamasta kulttuuriinsa kuuluvaa perinteistä elinkeinoa, mutta täsmälleen samalla menetelmällä käsitelty hakkuualue B turvaa samaisen elinkeinon ylläpitämisen ja kehittämisen. 

Ihmisoikeusperustein Metsähallitusta vastaan nostetut kanteet ovat menneet nurin viimeistään Korkeimmassa oikeudessa. Samoin kävi poromiesten nimissä YK:n Ihmisoikeuskomitealle osoitetulle kantelulle, joka koski Mh:n hakkuita Muotkatunturin paliskunnan alueella. Ratkaisut eivät yllätä, sillä porotalouden paliskuntakohtaiset kannattavuustilastot, laiduntutkimukset tai muu todennettavissa oleva tieto ei tue saamelaisosapuolen perusväittämää. Kilpailevien maankäyttömuotojen vaikutuksia laiduntilanteeseen kukaan ei ole kiistänyt, mutta harvoja poikkeuksia lukuunottamatta ne ovat voimakkuudeltaan marginaalisia porotalouteen itseensä verrattuna. Metsätalouden osalta arviointia vaikeuttaa se, että hakkuilla on tutkitusti myös laiduntilannetta parantavia vaikutuksia. 

Saamelaiset ja porolaitumet

Jokainen pitkään Lapissa vaeltanut retkeilijä on voinut omin silmin nähdä, mitä porojen laitumille on viime vuosikymmeninä tapahtunut. Kunnon heikentyminen ei koske pelkästään talvilaitumina tärkeitä jäkälikköjä, vaan myös kesälaitumet ovat varsinkin monilla tunturialueilla pahoin kuluneet. On perusteltua puhua laidunkriisistä, joka on muuttunut porotalouden sisäisestä asiasta ekologiseksi ongelmaksi. Samalla porotalouden ympäristövaikutukset ovat alkaneet kiinnostaa muitakin kuin varsinaisia porotutkijoita.

Porolaitumien tilasta on olemassa koko poronhoitoalueen kattavaa tutkimustietoa. 1990-luvun loppupuoliskolla valmistuneet satelliittikuviin ja maastossa suoritettuihin tarkistuksiin perustuvat tutkimukset paljastivat, että hyväkuntoisia jäkälälaitumia ei ollut missään; erityisen surkeassa kunnossa laitumet olivat pohjoisissa tunturipaliskunnissa. Sellaisissa (saamelais)paliskunnissa, joista metsätalous, tekoaltaat, kaivokset ja muu porotalouden kanssa kilpaileva maankäyttö käytännöllisesti katsoen kokonaan puuttuu, vastuussa laidunkriisistä voivat olla vain poromiehet itse.

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Pekka Aikio on todennut, että puheet saamelaispaliskuntien laidunkriisistä perustuvat huonotasoisen ja asenteellisesti vinoutuneen tutkimuksen luomiin harhakuviin. Suhteessa tutkimukseen Aikiolla on erikoinen kaksoisrooli. Biologin koulutuksen saanut ja ajoittain porotutkijana esiintyvä Aikio on kirjoittajanimenä mukana tieteellisessä julkaisussa, jossa osoitetaan kiistattomasti laitumien heikon kunnon ja porotiheyden välinen yhteys. Saamelaispoliitikon roolissa Pekka Aikio on pesunkestävä populisti, joka syyttää valtaväestöä laiduntilanteesta ja kaikista muistakin saamelaisten ongelmista.

Iltalypsyä ihmisoikeuksilla

Luonnonvarojen kestävästä käytöstä vastaava maa- ja metsätalousministeriö määritteli tutkimustulosten pohjalta äskettäin vahvistetut paliskuntakohtaiset suurimmat sallitut poroluvut. Pekka Aikio on julistanut porolukujen alentamisen merkitsevän saamelaisporonhoidon "yksipuolista aseriisuntaa", koska esimerkiksi metsätalouteen ei hänen mielestään kohdistu vastaavia rajoituksia. Yli puolet saamelaisalueen metsämaasta on tällä hetkellä eri syistä metsätalouskäytön ulkopuolella. Paljonkohan pitäisi olla, että Aikionkin mielestä voitaisiin puhua metsätaloustoiminnan rajoittamisesta! 

Viime vuosina harjoitetun saamelaispolitiikan kulmakivenä on elokuussa 1995 voimaan astunut perustuslain säädös, jonka mukaan saamelaisilla alkuperäiskansana "on oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan". Sen sijaan että olisi keskittynyt saamenkielen ja saamelaiskulttuurin aseman parantamiseen, saamelaisjohto on tulkinnut eduskunnan tarkoittaneen Ylä-Lapin maanomistus- ja elinkeino-olojen radikaalia muuttamista. Porotaloudesta puhuttaessa saamelaiset ovat systemaattisesti vastustaneet valtiovallan yrityksiä ratkoa alalla esiintyviä ongelmia kokonaisvaltaisesti ja elinkeinonharjoittajien tasa-arvoa kunnioittaen. Koska porotalouden tämänhetkiset ongelmat koskevat yhtäläisesti sekä saamelaisia että suomalaisia poromiehiä, vaatimukset saamelaisten poromiesten erityiskohtelusta liittyvät johtavien saamelaispoliitikkojen pyrkimyksiin jakaa Ylä-Lapin asukkaat pysyvästi kahden kerroksen väkeen.

Kirjoitin asiasta Lapin Kansassa 12.12.96 seuraavasti:

"Valtiovallan kannalta on odotettavissa kiusallisia tilanteita, kun pyrkimys kestävään kehitykseen ja luonnon monimuotoisuuden suojeluun ja toisaalta vastaavantasoisilla säädöksillä ja sitoumuksilla perusteltu saamelainen edunvalvontapolitiikka törmäävät vastakkain. Asiansa osaavat juristit ovat eduskunnan myötävaikutuksella kehittäneet saamelaisjohdolle aseen, joka vastuuttomasti käytettynä johtaa mielivaltaan ja loputtomaan kärhämöintiin. Monikohan kansanedustaja osasi äänestysnappia painaessaan kuvitella, mitä kaikkea saamenkielen ja saamelaiskulttuurin edistämisen nimissä tehdyt päätökset todellisuudessa tarkoittavat?"

Saamelainen "lottovoitto"

Päättäjien varmaankin hyvässä tarkoituksessa tekemät ratkaisut ovat synnyttäneet tilanteen, jossa jopa saamelaisia kauemmin alueillaan asuneet ja samoja elinkeinoja harjoittaneet lappalaiset taistelevat katkerasti oikeuksistaan. Kielestä ja kulttuurista on kysymys vain välillisesti: saamelaispoliitikot yrittävät kytkeä kieliperustein määriteltyyn ja alkuperäisestä lainsäädännöllisestä yhteydestään irrotettuun saamelaisstatukseen maanomistukseen/hallintaan ja saamelaiselinkeinojen harjoittamiseen liittyviä oikeuksia. Sen sijaan että riidat käsiteltäisiin kuten oikeusvaltioissa on tapana, saamelaispoliitikot tavoittelevat asiassa poliittista ratkaisua. Toivottavasti mahdollinen lakiesitys on riittävän selkokielinen, jotta kansanedustajat tällä kertaa ymmärtäisivät päätöksensä sisällön ja seuraukset. 

Saamelaispoliitikoiden keppinä ja porkkanana valtiovallan suuntaan on ILO:n alkuperäiskansojen oikeuksia koskeva yleissopimus, jonka ratifioimisen on tulkittu edellyttävän asianomaisen alkuperäiskansan maaoikeuksien ratkaisemista. On syytä kysyä, mitä yhteistä - millään mittarilla mitattuna - on Pohjoismaiden saamelaisilla ja niillä primitiivisissä oloissa elävillä luku- ja kirjoitustaidottomilla heimokansoilla, joiden turvaksi ILO:n sopimus on alkujaan tarkoitettu. 

Saamelaisasioissa usein siteerattu oik.tri Kaisa Korpijaakko kirjoittaa raportissaan saamelaisasiain neuvottelukunnalle (LK 4.2.1997 mukaan):

"Mielestäni on osittain harhauttavaa väittää – kuten toistuvasti tehdään – ettei nyt kysymyksessä olevalla lainsäädäntöuudistuksella ja maaoikeuskysymyksellä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Tämänhetkisessä tilanteessa asia kyllä voidaan tulkita näin, mutta se muuttuu välittömästi sen jälkeen, jos ILO-sopimus ratifioidaan Suomessa. Saamelaiset on määritelty hallitusmuodon 51 a §:ssä alkuperäiskansaksi (ainoaksi), saamelaisten tunnusmerkit taas käräjälain 3 §:n 2 kohdassa. ILO-sopimus taas, johon ei voida tehdä varaumia, vaatii 14 artiklassaan omistusoikeuden tunnustamista juuri kyseisille kansoille, ei muille. Näin ollen asioilla voi tulevaisuudessa olla mitä suurimmassa määrin tekemistä toistensa kanssa".

Äskettäin valmistunut ja parhaillaan lausuntokierroksella oleva hallintoneuvos Pekka Vihervuoren selvitys "Maahan, veteen ja luonnonvaroihin sekä perinteisiin elinkeinoihin kohdistuvat oikeudet saamelaisten kotiseutualueella" voitaneen nähdä yrityksenä etsiä Ylä-Lapin maaoikeuskysymykseen sen tasoinen ratkaisu, että Suomella olisi edellytykset ratifioida mainittu ILO:n yleissopimus.

Vihervuori ehdottaa neljästä Saamelaiskäräjien ja neljästä saamelaisalueen kuntien nimeämästä jäsenestä koostuvan maaoikeusneuvoston perustamista. Puheenjohtajan neuvosto valitsisi keskuudestaan ja esittelijänä toimisi "saamelaiskäräjien osoittama saamelaiskäräjien palveluksessa oleva henkilö". Käytännössä maaoikeusneuvosto pitkälti päättäisi, mitä saamelaisalueen ns. valtionmailla saa tehdä ja mitä ei.

Näyttää siltä, että Vihervuori on sulkenut silmänsä Ylä-Lapin historialta ja nykytodellisuudelta. Toteutuessaan ehdotettu ratkaisumalli mullistaisi yhteiskunnalliset olot ja kylväisi riidan siemeniä paitsi saamelaisten ja muun väestön välille, myös saamelaisyhteisön sisälle. Ehkä huomattavakin osa saamelaisista saattaisi olla valmis hyväksymään pienemmänkin "lottovoiton", joka tulisi vuosittain eikä edellyttäisi kupongin täyttämistä. Toisaalta monet saamelaiset epäilemättä näkevät tarjouksen pelkkänä täkynä, jolla valtaväestö pyrkii pitämään maat omistuksessaan ja hajottamaan saamelaisten rivejä.

Saamelaiset ja luonnonsuojelu

Oma näkökulmani saamelaiskysymykseen on luonnonsuojelullinen. Nykyiset, jo toistakymmentä vuotta Suomessa valtaa pitäneet saamelaisjohtajat ovat osoittaneet täydellistä vastuuttomuutta suhteessa luonnonsuojeluun ja luonnonvarojen kestävään käyttöön. Heidän ajattelussaan on sijaa vain oikeuksille. Pidän luonnonsuojelun kannalta onnettomana ratkaisuna saamelaisalueen ns. valtionmaiden siirtämistä saamelaisten tai minkään muunkaan kansalaisryhmän yhteisomistukseen tai määräysvaltaan. Saamelaisten ja suomalaisten hallitsemat yhteismetsät eri puolilla Pohjois-Suomea osoittavat vakuuttavasti, että yhteisomistus on huonoin mahdollinen vaihtoehto pyrittäessä luonnon monimuotoisuuden suojelemiseen, luonnonvarojen vastuulliseen käyttöön ja ympäristöarvojen huomioonottamiseen.

YK:n ihmisoikeussopimuksen 27. artiklan saamelaistulkinnan mukaan mikä tahansa poronhoitoa saamelaisalueella merkittävästi haittaava valtaväestön toimenpide voi olla saamelaisporomiehen ihmisoikeuksia loukkaava. Jos kestävän käytön edellyttämä suurimpien sallittujen poromäärien alentaminen loukkaa saamelaisporomiesten ihmisoikeuksia, niin miksipä sitten ei esimerkiksi jokamiehenoikeuden nojalla tapahtuva patikoiminen, ahman rauhoittaminen tai luonnonsuojelualueen perustaminen?

Maiden mahdollinen siirtyminen saamelaisten omistukseen merkitsee samalla sitä, että Ylä-Lapin luonnonsuojelualueet on perustettu lainvastaisesti yksityisten omistamille maille. Vaikka alueet uudessa komennossa säilyttäisivätkin nykyiset rajansa, suojelumääräysten "harmonisoiminen" vastaamaan saamelaisten tulkintaa perustuslaillisista oikeuksistaan vesittäisi luonnonsuojelualueiden alkuperäiset tavoitteet.

En yritä unohtaa sitä kiistatonta tosiasiaa, että saamelaisalueen ns. valtionmaita vielä toistaiseksi hallinnoivan Metsähallituksen syntilista on luonnonsuojelun kannalta arvioituna pitkä ja raskas. 
Luonnonystävän kannalta on kuitenkin tärkeintä, että Metsähallituksen hallinnoimille maille on voitu yhteisin päätöksin perustaa edustava, n.60% saamelaisalueen pinta-alasta kattava luonnonsuojelualueverkko. Sen tulevaisuus on saamelaispoliitikkojen pyrkimysten vuoksi vakavasti uhattuna.
3/2000