Veikko Vasama
RUSKAN JA TALVEN VÄLISSÄ

Loppusyksyn tunturiretki on olosuhteiden puolesta onnen kauppaa. Ikävin vaihtoehto on jatkuva vesisade, joka kastelee varusteet, latistaa maisemat ja koettelee henkistä kanttia. Vaikka poutajaksoja olisikin, ne voivat ajoittua pimeään vuorokaudenaikaan.

Monenlaista keliä on osunut omallekin kohdalle. Lokakuussa 1985 säänhaltija esitteli koko arsenaalinsa; vaellus vasta perustetussa Urho Kekkosen kansallispuistossa kuuluu retkeilijänurani muistettavimpiin. 

Sade

Lähtiessämme liputettiin, ei sentään retkemme kunniaksi vaan kansalliskirjailija Aleksis Kiven. Kävelimme tihkuisenharmaassa säässä Kiilopäältä Suomun Ruoktuun. Matkalla tapasimme runsaasti urpiaisia, joitakin riekkoja ja parven räkättirastaita. Lapin räkätit ovat karaistuneita ja kunniallisia lintuja, jotka joutuvat ilman omaa syytään kärsimään etelän sukulaistensa huonoista tavoista. 

Kun sade jatkui koko yön ja aamupäivän, päätimme jäädä tyhjään kämppään toiseksikin yöksi. Seurustelimme kuukkeleiden kanssa ja seurasimme lähitienoolle asettuneen rykimätokan touhuja. Ei käynyt kateeksi valvoneen näköistä hirvasta, joka selvästikin maksoi onnenhetkistään kovaa hintaa.

Sateen tauottua kävimme vanhalla kämpällä katselemassa paikkoja. Alkujaan kultamiesten tarpeisiin rakennettu kämppä on 1930-luvulta ja niitä harvoja, jotka olivat olemassa kun Kullervo Kemppinen lanseerasi alueen retkeilynharrastajien tietoisuuteen.

Pakkanen

Kolmas retkipäivä oli iloksemme syksyisen kuulas. Kävelimme Suomujoen yli ja edelleen Vintilätunturin länsi- ja eteläpuolitse Tuiskukuruun. Illalla kiipesin Pikkutuntureille. Läntinen taivas loimotti punaisena ja lupaili hyvää seuraavaksikin päiväksi.

Ennusmerkit toteutuivat: aamulla oli kahdeksan astetta pakkasta ja ojanvarren jänkä sädehti kuuraisena. Kunnon kuvaussession jälkeen söimme ja jatkoimme itää kohti. Kun Luirojärvi ilmestyi näkyviin, oli pakko pysähtyä ihailemaan maisemaa. Pakkasyön jäljiltä järvi kimmelsi osittain jäätyneenä, tunturit kylpivät syysauringossa.

Seutu oli hiljentynyt talven odotukseen: muita ihmisiä ei tavattu. Nautimme täydellisestä hiljaisuudesta tietoisina siitä, että vain kuukautta aiemmin meno ja meininki oli ollut aivan toisenlaista.

Ensilumi

Yöllä jokaisen maisemakuvaajan toive toteutui: satoi ensilumen. Kuvasin innostuneesti pitkälle iltapäivään. Olin kameroineni taas asemissa, kun pilviverho illansuussa repesi ja päästi valosuihkun järvelle ja Sokostin rinteisiin.

Päivän aikana näin kaksi isokoskeloa ja harmaalokin, varmaankin altaalta pistäytymässä. Talven merkit inspiroivat luusuaan asettuneen koskikaran visertelemään iloisesti. 

Kuvaus- ja luppopäivän vietettyämme oli aika suunnata takaisin tien varteen. Lumet olivat sulaneet ja täysvalkoisiin vaihtanut kiiruna oli kuin hiilikellariin eksynyt morsian. Saavuimme Lankojärvelle iltahämärissä, parinkymmenen kilometrin kävelyn jälkeen. Silta yli tulvivan Palovanganjoen vaikutti niin epäilyttävältä, että jouduin houkuttelemaan kumppanin yli suklaan voimalla. 

Poikkesin aamulla niemessä, missä kuuluisa Meänteis-erakko aikanaan piti tukikohtaansa. Rantatörmään kaivettu kammi oli luhistunut, mutta yhdestä puusta koverrettu ruuhi ja melat olivat paikallaan.

Myrsky 

Tuuli oli kova jo Lankojärveltä lähtiessämme, mutta Rautulammella voitiin puhua täydestä myrskystä. Koivut taipuivat kaarelle ja vaahtopäiset aallot pärskivät rantaan. Myrsky jatkui koko yön. Kämppä tärisi ja natisi, mutta aallokon kohina vaimeni jossain vaiheessa: aamulla lampi oli kauttaaltaan jäässä.

Tien varteen palattuamme luimme lehdestä, että Sirkanpäivän myrsky oli kaatanut Jaurun varressa suuren määrän metsää.

Tekstiosuus julkaistu Sompio-lehdessä 30.10.2000