|
Veikko Vasama
RISTIRIITAISISSA TUNNELMISSA
Tunnin
käveltyämme olimme perillä. Laskin rinkan selästäni
ja katselin ympärilleni. Metsässä näkyi vielä
joitakin lumilaikkuja ja heikko tuulenvire oli painanut viimeiset jäät
lammen eteläpäähän. Järripeipot ryystivät
ja käki kukkui. Seuraava kunnon lämpöaalto toisi sääsket
ja koivuihin lehdet.
Ensi kertaa
seudulla käydessäni olin perustanut leirin järven rantaan
lähelle karhunpyytäjien kuukauden takaista tulistelupaikkaa.
Kun lähdin tutkimaan ympäristöä, osuin karttaan
merkitsemättömään lampeen melkein heti. Lampi oli
joka puolelta metsän saartama; keloista harmaa männikkö
ulottui vesirajaan. Kristallinkirkkaaseen veteen kaatuneiden puiden
latvat erottuivat miltei yhtä selvästi kuin vedenpäälliset
osat.
Harkitsin
hetken leirin siirtämistä, mutta maltoin mieleni ja päätin
säästää paikan vastaisiin tarpeisiin. Lähimmälle
tielle oli matkaa viitisen kilometriä. Laskeskelin, että kolmen
tai neljän vuoden kuluttua lapset jaksaisivat kävellä
lammelle.
Nyt he
olivat täällä, touhusivat rannassa ja näyttivät
viihtyvän. Verrattomia retkikavereita kumpikin, innokkaita lähtemään,
kovia kävelemään ja sopivan rauhallisia joksikin aikaa
kahdestaan jätettäväksi.
Pilkoin
lähimmän juurakon ja tein tulet. Nautin olostani ja tervaksen
tuoksusta. Ympäristö vastasi käsitystäni täydellisestä
leiripaikasta: käden ulottuvilla oli raikasta vettä ja maailman
parasta polttopuuta, ympärillä monisatavuotias männikkö.
Jäkälikkö oli tavanomaisen kulunut, mutta oksilla porojen
ulottumattomissa riippui silmiinpistävän runsaasti luppoa.
Etsin katseellani ihmistoiminnan merkkejä ja löysin harmaantuneen
kannon, aikojen alussa kirveellä hakatun. Enkä mitään
muuta.
Pelottavan
lähellä kummittelivat kuitenkin "kehityksen" merkit: pari
vuotta sitten erämaahan puhkaistu tie ja sen mukanaan tuomat olutpurkit
ja muovikassit. Paikalliset metsästäjät olivat iloinneet
tien valmistumisesta ymmärtämättä, että sitä
pitkin tulisivat aikanaan hakkuumiehet, metsätraktorit ja rekat.
Annoin
lasten valvoa. Tervastulilla istuminen luonnontilaisessa metsässä
tulisi olemaan heille harvinaisempaa herkkua kuin minulle. Toisaalta
oma retkeilijänurani oli ollut loputonta kilpajuoksua hakkuiden
kanssa. Tämä metsä kuului niihin, joiden pelastamiseksi
olin tehnyt töitä monta vuotta. Tulevaisuudesta ei vieläkään
voinut sanoa mitään varmaa. Katselin keloja ja kilpikaarnaisia
aihkeja ympärilläni ja pala nousi kurkkuuni.
Artikkeli
julkaistu Camera Natura -lehdessä 1998
|