|
|
 |
|
Tunnin käveltyämme olimme perillä. Laskin rinkan selästäni ja katselin ympärilleni. Metsässä näkyi vielä joitakin lumilaikkuja ja heikko tuulenvire oli painanut viimeiset jäät lammen eteläpäähän. Järripeipot ryystivät ja käki kukkui. Seuraava kunnon lämpöaalto toisi sääsket ja koivuihin lehdet. Ensi kertaa seudulla käydessäni olin perustanut leirin järven rantaan lähelle karhunpyytäjien kuukauden takaista tulistelupaikkaa. Kun lähdin tutkimaan ympäristöä, osuin karttaan merkitsemättömään lampeen melkein heti. Lampi oli joka puolelta metsän saartama; keloista harmaa männikkö ulottui vesirajaan. Kristallinkirkkaaseen veteen kaatuneiden puiden latvat erottuivat miltei yhtä selvästi kuin vedenpäälliset osat. Harkitsin hetken leirin siirtämistä, mutta maltoin mieleni ja päätin säästää paikan vastaisiin tarpeisiin. Lähimmälle tielle oli matkaa viitisen kilometriä. Laskeskelin, että kolmen tai neljän vuoden kuluttua lapset jaksaisivat kävellä lammelle. Nyt he olivat täällä, touhusivat rannassa ja näyttivät viihtyvän. Verrattomia retkikavereita kumpikin, innokkaita lähtemään, kovia kävelemään ja sopivan rauhallisia joksikin aikaa kahdestaan jätettäväksi. Pilkoin lähimmän juurakon ja tein tulet. Nautin olostani ja tervaksen tuoksusta. Ympäristö vastasi käsitystäni täydellisestä leiripaikasta: käden ulottuvilla oli raikasta vettä ja maailman parasta polttopuuta, ympärillä monisatavuotias männikkö. Jäkälikkö oli tavanomaisen kulunut, mutta oksilla porojen ulottumattomissa riippui silmiinpistävän runsaasti luppoa. Etsin katseellani ihmistoiminnan merkkejä ja löysin harmaantuneen kannon, aikojen alussa kirveellä hakatun. Enkä mitään muuta. Pelottavan lähellä kummittelivat kuitenkin "kehityksen" merkit: pari vuotta sitten erämaahan puhkaistu tie ja sen mukanaan tuomat olutpurkit ja muovikassit. Paikalliset metsästäjät olivat iloinneet tien valmistumisesta ymmärtämättä, että sitä pitkin tulisivat aikanaan hakkuumiehet, metsätraktorit ja rekat. Annoin lasten valvoa. Tervastulilla istuminen luonnontilaisessa metsässä tulisi olemaan heille harvinaisempaa herkkua kuin minulle. Toisaalta oma retkeilijänurani oli ollut loputonta kilpajuoksua hakkuiden kanssa. Tämä metsä kuului niihin, joiden pelastamiseksi olin tehnyt töitä monta vuotta. Tulevaisuudesta ei vieläkään voinut sanoa mitään varmaa. Katselin keloja ja kilpikaarnaisia aihkeja ympärilläni ja pala nousi kurkkuuni. Artikkeli julkaistu Camera Natura -lehdessä 1998 |
  |