|
Veikko Vasama
OUTOA TAIGAA - epätyypillisiä lapinkuvia
Syyskuussa
1995 tulin asuneeksi Lapissa kymmenen vuotta: Rovaniemellä, Vuotsossa
ja Sodankylän kirkonkylässä. Vuosista huolimatta koen itseni
edelleen jossain määrin ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, jota
lappilainen elämänmeno usein ihmetyttää, huvittaa,
suututtaa tai surettaa.
Aloin koota
näyttelyä, jonka luonne kypsyi vähän kerrallaan. Aiemmissa
näyttelyissäni olen esitellyt Lappia parhaimmillaan eli alkuperäistä
luontoa - luonnonsuojelunäkökulmaa vahvasti painottaen. Tällä
kertaa ihminen itse tai ihmisten aikaansaannokset ovat kaikissa kuvissa
jollakin tavalla mukana. Selkeänä tavoitteena oli välttää
kiiltokuvamaisuus ja kritiikitön hymistely.
Aluksi suunnittelua
hallitsivat säälittävät ja surkuhupaisat Metsähallituksen
aikaansaannokset, joita kuvasin aktiivisesti 1980-luvulla Ylä-Lapissa.
Hylkäsin metsäteeman, koska sen tasapuolinen käsittely
olisi vaatinut runsaasti uusia kuvia. Tänä päivänä
kovakouraisimman metsänhakkaajan tittelistä kilpailevat yksityiset
metsänomistajat.
Päädyin
esittelemään yleisemmin ihmisten touhuja Lapin luonnossa ja
rakennetussa ympäristössä. Näyttelyn nimi sai jäädä
ennalleen, koska se tuntui sopivan monimieliseltä. Mukana on joitakin
kauniita maisemia, mutta enimmäkseen tasapainoilin kuvia valitessani
edellä mainitsemieni tunnetilojen välillä.
Näyttelyn
alaotsikko viittaa epätyypilliseen monessakin mielessä. Aihevalinnan
ja lähestymistavan osalta kuvat poikkeavat voimakkaasti lapinkuvien
valtavirrasta. Suomalaista luonnonkuvausta ajatellen on poikkeuksellista,
että mielenkiinnon kohteena on ihminen eikä lintu.
Itselleni
uutta on näyttelyn värillisyys ja se, että Jan Eerala sai
riesakseen vedostustyön tuskat ja vaivat. Väriin päädyin
siksi, että olen pitkään kuvannut näyttelyn kokonaisilmeen
kannalta keskeiset muistiinpanotyyppiset kuvat pelkästään
diafilmille. Sama koskee retkikavereista näpättyjä muistokuvia,
jotka edustavat näyttelyn oudointa osastoa.
Palautteesta
päätellen kuvallinen puheenvuoroni lappilaiseen ympäristökeskusteluun
koetaan huumoripitoisena, joskin paikoitellen vahvasti ironisena. Kuvatekstit
ovat lyhyitä ja toteavia, koska halusin välttää moralisointia
ja oppimestarin asennetta.
Muutamat
kuvat ovat herättäneet lupaavan ristikkäisiä tulkintoja.
Se ilahduttaa, sillä näyttelyn ensisijaisena tavoittena on herättää
ajatuksia.
Esipuhe
kirjoitettu näyttelyn ollessa esillä Luontokuva-arkistossa Helsingissä
huhtikuussa 1999
takaisin
kuviin | nettipäiväkirjaan
 
|