Veikko Vasama
PIKARETKI JÄÄTIKÖLLE

Kilpisjärven ja Skibotnin välillä liikenne oli hiljaista, mutta jyrkimmässä mäessä vastaan tuli hiihtäjä. Arvelin ammattilaiseksi, sillä vauhti oli melkoinen. Rantaan päästyäni pysähdyin tutulla levityksellä ja kiikaroin vuonon yli länteen: korkeita tuntureita ja syviä laaksoja niiden välissä. Joku niistä oli Lyngsdalen.

Furuflatenin kylässä etsin polun päätä ensin väärältä puolen jokea. Norjalaiseen tapaan opasteet puuttuivat, ja Kimmon antaman karttakopion olin hukannut hyvissä ajoin ennen retkelle lähtöä. Lupaavalta ei näyttänyt joen pohjoispuolellakaan, mutta sitten ohitseni ajoi kaksi suomalaista autokuntaa. Säntäsin perään, sillä arvelin olevamme menossa samaan paikkaan.

Aluksi maisemaa hallitsivat niityt ja lampaat, mutta jatkossa polku eteni sakeassa koivikossa. Pohjoisuuteensa nähden metsä oli monin paikoin lehtomaisen rehevää ja täysi vastakohta sille, mitä lähempänä jäätiköitä oli odotettavissa. Kotkansiipikasvustot ulottuivat vyötäröön, tuomet kukkivat ja lehtokerttu lauloi. Vuolas Lyngsdalselva kohisi kaiken aikaa taustalla. Paratiisimaiset olot kruunasi sääskien puuttuminen.

Pari tuntia käveltyäni saavuin paikkaan, jollaisia olin aiemmin nähnyt vain televisiossa. Joki haarautui kivikkoista tasankoa halkoviksi puroiksi, joista osasta pääsi yli kahlaamalla. Tunturikohokki kukki suurina punaisina mättäinä. Joka puolella ympärillä kohosivat lumilaikkujen kirjavoimat tunturit, mahtavimpana huippunsa peräti 1833 metriin kohottava Jiekkevarri. Jäätiköt näkyivät nyt esteettömästi: laakson perällä Sydbreen ja nimetön, luoteen suunnalla Vestbreen. Lähdin sitä kohti.

Nousua Furuflatenista oli tähän mennessä kertynyt vasta parisataa metriä, mutta nyt rinne muuttui jyrkäksi ja liikkuminen hitaaksi. Koivikko harveni ja loppui pian kokonaan. Jyrkän osuuden selvitettyäni pysähdyin puuskuttamaan. Edessä oli pieni tasanne ja sen takana pysty jäätikköseinämä ja kalliopahdat.

Viime vuosikymmenien aikana Norjan jäätiköt ovat vetäytyneet voimakkaasti, esimerkiksi Sydbreen kolmisensataa metriä parissakymmenessä vuodessa. Ei ihme, että lähellä jään reunaa maaperä oli täysin kasviton. Saappaisiin tarttunut hienojakoinen pöly oli varmaankin samaa ainetta, joka aiheuttaa jäätiköiltä tulevien jokien sameuden.

Aikaa autolta lähdöstä oli kuin huomaamatta kulunut yli kuusi tuntia: kävelyyn, kasvien ja maisemien kuvaamiseen, ympäristön ihmettelyyn ja ihailuun. Tein ruokaa ja vaihdoin filmejä suuren kivenjärkäleen katveessa. Tuntui uskomattomalta, että vain viidenkymmenen kilometrin päässä Suomen rajalta löytyi näin toisenlainen maailma.
2/2004