|
|
 |
|
Erään suomalaisen kirjailijan elämästä kertovassa kirjassa käytettiin äskettäin kuvia, jotka otin neljännesvuosisata sitten kuusamolaisella poroaidalla. Avustin vasanmerkintäpaikalla porotutkijoita ja otin siinä sivussa runsaasti kuvia, enimmäkseen mustavalkoisia. Onneksi niitä, sillä negatiivit ovat edelleen moitteettomassa kunnossa. Kuvatessa keskityin valoihin, sommitteluun, pelkistämiseen ja muihin kuvan ominaisuuksiin, joilla arvelin olevan merkitystä valokuvilla kilpailtaessa. Jälkikäteen olen harmitellut sitä, että en kuvannut porojen kiinniottamisessa käytetyn koivuisen vimpan monivaiheista valmistusprosessia. Tekniset valmiudet olisivat tähän riittäneet, mutta ymmärrys puuttui. Kun vimpojen tekoon erikoistunut vanhempi poromies Kustaa Suoraniemi aikanaan väistyi tehtävästä, Alakitkan paliskunnassa siirryttiin peruuttamattomasti omavaraisuudesta bambun ja nailonnarun aikakauteen. Sukupolvet ovat vaihtuneet, mustavalkokuvat vaihtuneet värillisiksi ja kamerat automaattisiksi, mutta ymmärrys ei näytä mainittavasti lisääntyneen. Mielestäni suomalaisia nuoren polven luonnonkuvaajia vaivaa edelleen ylikorostunut pyrkimys hienoihin yksittäisiin kuviin. Suuntausta tukee luonnonkuvaajien vuotuisena päätapahtumana pidetty kilpailu, jonka voittaja voi nousta kertaheitolla täydestä tuntemattomuudesta juhlituksi sankariksi. Kilpailussa sinänsä ei ole mitään pahaa, mutta siihen pitäisi osata suhtautua vähän niin kuin lottoarvontaan, jossa menestymisestä tai menestymättömyydestä ei kannata tehdä pitkälle meneviä johtopäätelmiä. Ajankäytöllä ja välineiden arvolla mitattuna nuoret kuvaajat ovat valmiita uskomattomiin panostuksiin. Viimeistään kuvauskojun yksinäisyydessä olisi syytä rehellisesti selvittää itselleen kuvaamisen perimmäiset tavoitteet. Onko kuvat tarkoitettu omaksi ja sukulaisten iloksi, tavoitellaanko laajempaa yleisöä tai mahdollisesti asemaa kuvaajien kärkikaartissa? Ehkä tärkeintä onkin itse kuvaamistapahtuma ja siihen liittyvä onnistumisen elämys? Hieman kärjistäen joukosta erottumiseen on vain kaksi mahdollisuutta: pitää ottaa suositusta aiheesta entistä parempia kuvia tai keskittyä uusiin aiheisiin ja näkökulmiin. Luonnonvalokuvaus tuntuisi kaipaavan kipeämmin mielikuvitusta kuin huippu-urheilusta tuttua pyrkimystä täydelliseen suoritukseen. En jaksa muistaa, menestyivätkö vasanmerkintäkuvani kilpailuissa eikä asialla ole väliäkään. Paljon kiinnostavampaa on pohtia, miksi kuvia tarvittiin näin pitkän ajan kuluttua. Epäilemättä suurin kiitos kuuluu kuvissa esiintyville ihmisille: he tekevät kuvista kiinnostavia. Sama koskee kuvia yleisemminkin. Esimerkiksi varhaisten tunturiretkieni kuvista tällä hetkellä arvokkaimpia eivät ole huolellisesti jalustaa käyttäen kuvatut maisemat, vaan retkikavereista näpätyt muistokuvat. Ne ovat aikaan sidottuja ja ainutkertaisia. Artikkeli julkaistu Camera Natura -lehdessä 1997 |
  |